Usein ajatellaan, että kaikki, mitä valtio ja suuret yhtiöt kovasti haluavat, myös toteutuu. Siksi on turha pullikoida näiden himoitsemia megaprojekteja vastaan. Ydinvoiman historia todistaa kuitenkin päinvastaista: projektien epäonnistuminen on enemmin sääntö kuin poikkeus. Vastaavasti ydinvoimanvastaisten liikkeiden onnistuminen on tuiki tavallista.
Lähes välittömästi sen jälkeen kun USA oli muutamana vuoden 1945 sekuntina murhannut atomipommeilla yli 150 000 ihmistä ja samalla kun kymmenet tuhannet eloonjääneet jatkoivat kuolinkamppailuaan, alkoi maailmalle levitä huimia tarinoita vasta salaisuuksien verhojen takaa paljastuneen uuden teknologian satumaisista mahdollisuuksista. Suomessa ilmestyi vuonna 1946 yhdysvaltalaisen tiedetoimittajan David Dietzin ja suomalaisen fyysikon Risto Niinin kirja ”Atomienergia, Tulevaisuuden Voima”. Kirja ennakoi meidän aikaamme seuraavalla tarkkuudella: ”Kun autoilija nykyisin joutuu täyttämään autonsa bensiinisäiliön kahdesti tai kolmesti viikossa, hän voi tulevaisuudessa ajaa vuoden umpeensa vitamiinipillerin kokoisella energiamäärällä. Samankokoinen pilleri riittää myös talon lämmitykseen… Atomienergian aikakaudella kulta menettää nykyisen mahtiasemansa. Syy siihen on yksinkertainen. Atomienergian aikakaudella tiedemies voi kehittää tavan, jolla kultaa voidaan tuottaa tehdasmaisesti. Alkemistien vanha unelma valmistaa epäjaloista metalleista – esim. raudasta ja lyijystä – kultaa on toteutuva”.
Samaa rataa jatkoi 1950-luvulla muun muassa Disney-yhtiön elokuvana ja kirjana lukuisilla kielillä maailmalle levinnyt ”Ystävämme atomi”. Sen mukaan ”atomi” ratkaisee paitsi energia- myös ravinto- ja terveysongelmat ja kaiken kukkaraksi edistää vielä rauhaakin.
Todellisuudessa ydinvoiman alku kangerteli kovasti. Kesti vuosikymmeniä ennen kuin ydinvoimaloiden tilaaminen kaupalliseen käyttöön oli edes mahdollista. Ensimmäiset ydinreaktorit olivat sotilaallisia. Ne joko tuottivat plutoniumia pommeihin tai toimivat maailmanloppua varmistavien sukellusveneiden voimanlähteenä. Edellisistä kehitettiin muun muassa Tshernobyl-tyyppiset kanavareaktorit, jälkimmäisistä esimerkiksi Loviisassa ja mahdollisesti Pyhäjoella käytettävät painevesireaktorit.
Muutamia kaupallisia reaktoreita käynnistettiin jo 1960-luvun alussa, mutta vasta vuosikymmenen lopulla alettiin monissa maissa suunnitella huomattavaa ydinsähkön tuotantoa. Niinpä vuonna 1974 ennustettiin, että vuosituhannen vaihteessa Neuvostoblokin ja Kiinan ulkopuolella olisi käytössä ydinvoimaloita yli kolmen miljoonan megawatin edestä eli esimerkiksi yli 3000 tuhannen megawatin ydinvoimalaa. Todellisuudessa vuonna 2000 maailmassa oli entisten ja nykyisten reaalisosialististen maiden ulkopuolella vain 309 000 megawatin edestä ydinvoimaloita eli alle kymmenesosa ennustetusta. Koko maailmankaan ydinvoimaloiden lukumäärä tuhannen megawatin yksikköinä ei tuolloin yltänyt kuin 351:een.
Suurin osa ydinvoimahankkeista on pysähtynyt jo suunnitteluvaiheessa. Vuonna 1974 ilmestynyt valtion voimalaitosaluetoimikunnan mietintö uskoi Suomessa olevan lähitulevaisuudessa yli 30 ydinvoimalaa kymmenelle paikkakunnalle. Jos kaavailu olisi toteutunut esimerkiksi Suonenjoki ei olisi tunnettu mansikoistaan vaan megawateistaan.
Helsinkiläisiä yritettiin 1970-luvun loppupuolella saada innostumaan ydinvoimasta: Helsingin itä- tai länsipuolelle kaavailtiin suurta ydinvoimalaa ja itse Helsinkiin pienempää maanalaista reaktoria, joka olisi tuottanut kaukolämpöä. Asea-Atom oli keksinyt tälle mainion nimenkin: SECURE eli Safe and Environmentally Clean Urban Reactor.
Lukuisat ydinvoimahankkeet on pysäytetty silloin, kun jo yksityiskohtia suunnitellaan ja toimittaja on tiedossa. Esimerkiksi USA:ssa tällaisia lässähtäneitä atomiprojekteja vuosina 1975-2013 oli 59. Euroopassa näitä alkuunsa tyssänneitä hankkeita on pari kymmentä, joista noin puolet on Venäjällä.
On myös paljon ydinvoimalaprojekteja, joiden rakentaminen on aloitettu mutta jotka eivät silti koskaan valmistuneet. Pelkästään Yhdysvalloissa näitä ”Kankkulan kaivoja” on 38. Euroopassa tällaisia ydinvoimalaraunioita on 33, joista 13 sijaitsee Venäjällä. Osa näistä ehdittiin rakentaa varsin pitkälle: esimerkiksi espanjalaiset Lemoniz 1 ja 2 saatiin melkein valmiiksi ,ennen kuin hankkeista luovuttiin.
Ydinmielettömyyden muistomerkkeinä maailmassa seisoo ainakin neljä täysin valmista ydinvoimalaa, joita ei koskaan otettu käyttöön: ne ovat Itävallan Zwentendorf, Saksan Kalkar, Ruotsin Marviken ja Filippiinien Baatan. Lisää ydinraunioita on syntynyt, kun monen ydinvoimalan käyttö on keskeytetty paljon ennen kuin suunniteltu käyttöikä on päättynyt.
Ydinvoimaloihin liittyvä teknosysteemin epäonni ja ihmisten onni koskee myös muita ydinvoiman tuotantoketjun laitoksia. Esimerkiksi lukuisista suunnitelluista uraanikaivoksista on luovuttu. Etelä-Saksan Wackersdorfiin alettiin vuonna 1985 rakentaa suurta ydinpolttoaineen jälleenkäsittelylaitosta. Ankaran vastustuksen ansiosta siitä kuitenkin luovuttiin vuonna 1989. Siihen mennessä suunnittelu ja rakentaminen olivat maksaneet noin 10 miljardia Saksan markkaa eli nykyrahassa 8,7 miljardia euroa.
Yhdysvalloissa ”tulevaisuuden voiman” saldo on seuraava: Vuosina 1953-2007 tilattiin 253 ydinvoimalaa. Niistä lähes puolesta eli 48 %:sta luovuttiin ennen niiden valmistumista. Tilatuista 11 % jouduttiin sulkemaan ennenaikaisesti. 14 % oli vähintään vuoden pysähdyksissä. Valmistuneita ja suhteellisen luotettavasti toimineita voimaloita oli alle kolmasosa eli 27 %. Vuonna 1985 talouslehti Forbes kirjoitti: ”USA:n ydinvoimalaohjelma on taloushistorian suurin liikkeenjohdon katastrofi… Vain sokeat ja puolueelliset voivat ajatella, että siihen uhrattu raha on ollut hyvä sijoitus.”
Miksi sitten valtaosa ydinvoimahaaveista on jäänyt toteutumatta? Ydinvoimaloilla on ollut kolme ankaraa vastustajaa: todellisuus, talous ja yhteiskunnalliset liikkeet.
Ydinvoimahaaveet ovat perustuneet todellisuutta koskeviin malleihin kuten kaikki tekniset projektit. Mallit eivät kuitenkaan ole todellisuus, joka on rajattomasti monimutkaisempi ja monitasoisempi kuin mikään ihmisten siitä tekemä malli. Kun muutaman fysiikan osa-alueen pohjalta tehdyt mallit kohtaavat esimerkiksi materiaalifysikaalisen, biologisen, psykologisen ja sosiologisen todellisuuden, kaikki ei suju lähimainkaan niin kuin malleissa on oletettu. Käytännön toteutus osoittautuu niin vaikeaksi tai vaaralliseksi, että projekti täytyy hylätä.
Tietenkin sama mallin ja todellisuuden välinen ristiriita kohtaa muitakin teknisiä projekteja, mutta ydinvoimalan monimutkaisuus ja pitkä rakennusaika kärjistävät ongelman. Vaikka esimerkiksi uuden autotyypin suunnittelijat eivät tiedäkään, miten auto toimii käytännössä, asia voidaan jotenkuten hallita, koska autosta voidaan valmistaa lukuisia koekappaleita ja prototyyppejä, joiden toimivuutta testataan rasittamalla niitä erilaisissa olosuhteissa. Käytännön kokemusten perusteella tehdään piirustuksiin muutoksia, ja vasta sitten auto otetaan sarjavalmistukseen. Lisää käytännön tietoa auton valmistaja saa, kun tuhansille samanlaisille autoille sattuu mitä erilaisimpia haavereita ja onnettomuuksia.
Ydinvoiman kohdalla käytännön kokemusta ei tällä tavalla voi kerryttää, vaan lähes kaikki ydinvoimalat ovat enemmän tai vähemmän prototyyppejä. Toisaalta ydinvoimalaa ei voi testata poikkeuksellisissa käyttötilanteissa, koska seuraukset voivat olla hirveät. Tshernobylin neljännessä reaktorissa tällaista testiä yritettiin 26.4.1986.
Toinen ydinvoimahaaveiden rikkoja on talous. Kyse ei ole markkinatalouden, suunnitelmatalouden tai jonkin muun talousmuodon lainalaisuuksista, vaan jostain perustavammasta. Ydinvoimala ei ole kirkko tai temppeli, joka pitää saada valmiiksi maksoi mitä maksoi. Voimalasta on tarkoitus saada sähköä, joka voidaan tuottaa muullakin tavalla tai monesti jättää tuottamattakin, koska ilman sähköäkin ihmiset voivat elää. Kun ydinvoimaloihin on reaalitodellisuuden kohtaamisen jälkeen liitetty yhä uusia turva- ja apujärjestelmiä, niiden rakentaminen on alkanut viedä kohtuuttomasti resursseja niistä tulevaisuudessa mahdollisesti saatavan sähkön arvoon nähden.
Ydinvoimahaaveen ja todellisuuden törmäyksen havaitseminen saatikka sitten havaitsemisesta seuraava kurssin muutos eivät ole kuitenkaan itsestään selviä. Yhteiskuntamme ovat erittäin byrokraattisia ja epädemokraattisia. Institutionaalinen korruptio on yleistä, ja yhtiöiden edustajat voivat helposti vaikuttaa omaksi edukseen elimiin, joiden on tarkoitus säädellä niiden toimintaa. Näistä syistä ihmisten laajalti jakamien arvojen kannalta yhteiskuntamme viralliset instituutiot ovat paljon tyhmempiä ja järjettömämpiä, kuin ihmiset keskimäärin. Siksi ydinvoimajärjettömyyden havaitsemiseen ja vielä enemmän tarvittavan kurssinmuutokseen on tarvittu yhteiskunnallisia liikkeitä. Liike on ihmisten yhteiskunnallisuuden tai itse yhteiskunnan uudelleen rakentamista alhaalta päin. Hyvässä lykyssä näin syntyvät yhteiskunnalliset prosessit ovat älykkäämpiä ja viisaampia kuin ihmiset keskimäärin.
Ydinvoimanvastainen liike – kuten muutkin menestykselliset liikkeet – ei ole ollut muusta yhteiskunnasta erillinen. Se on toiminut sekä virallisten instituutioiden ulkopuolella että niiden sisällä. Siksi on mahdoton sanoa, kuinka paljon ydinvoimahaaveiden särkymisestä on liikkeiden, talouden tai todellisuuden vaikutusta.
Joka tapauksessa hyvin monen pysäytetyn ydinvoimalaprojektin kohdalla liikkeiden vaikutus on ollut aivan ratkaiseva. Näitä liikehistoriaan jääneitä, toisenlaisen maailman mahdollisuudesta muistuttavia kamppailupaikkoja ovat muun muassa Bodega Bay ja Black Fox Yhdysvalloissa, Wyhl ja Kalkar Saksassa, Kaiseraugst Sveitsissä, Zwentendorf Itävallassa, Lemoniz Espanjassa, Żarnowiec Puolassa, Maki Japanissa, Baatan Filippiineillä ja Inkoon Kopparnäs Suomessa.
Artikkeli on julkaistu alun perin Helsingin seudun ja yliopiston Maan ystävien Poimulehdessä 2 (2015).
Olli Tammilehto
