Angi Mauranen

Lauri Takatalo

Euroopan Unioni ja Yhdysvallat neuvottelevat parhaillaan Transatlanttisesta kauppa- ja investointikumppanuudesta (TTIP), joka toteutuessaan on merkittävä uhka demokratialle. Sopimuksesta ei tiedetä kovinkaan paljon, sillä neuvotteluja käydään suljetuin ovin, piilossa demokraattiselta valvonnalta. Ainoat tiedot prosessista ja sopimusluonnoksen sisällöstä ovat peräisin komissiolta (1), eri eturyhmien neuvotteluraportoinnista ja muutamasta tietovuodosta (2,3).

Virallisesti sopimuksesta toivotaan piristysruisketta Euroopan taloudelle, ja esimerkiksi Suomessa tullien madaltamisen on esitetty parantavan viennin kilpailukykyä (4). Sopimuksen oletetut hyödyt voivat kuitenkin jäädä vähäisiksi suhteessa sen riskeihin. Esimerkiksi talouden elpymistä koskevat odotukset, joilla sopimusta on puolusteltu, on monessa yhteydessä todettu ylioptimistisiksi (5,6). Sopimukseen liittyvät uhkakuvat ovat sen sijaan hyvin vakavia; suunnitellussa muodossaan sopimus muun muassa kaventaisi valtioiden oikeutta ja mahdollisuuksia puuttua kaupankäyntiin kansalaisten tai ympäristön suojelemiseksi. Vaarana on, että sopimus asettaa yhtiöiden ja sijoittajien oikeudet ihmisoikeuksien ja ekologisen kestävyyden edelle (7).

Sopimusta ajetaan läpi kaupankäynnin vapauttamisen nimissä, vaikka sillä itse asiassa on hyvin vähän tekemistä vapauden kanssa. Jo voimassa olevien kauppasopimusten myötä EU:n ja USA:n välisellä kaupalla ei juuri ole varsinaisia tulleihin liittyviä esteitä tälläkään hetkellä. Sen sijaan sopimuksen on ehdotetussa muodossaan tarkoitus vaikuttaa kaikkeen kansalliseen lainsäädäntöön, joilla on vaikutusta yritystoimintaan ja jota ei erikseen suljeta sopimuksen ulkopuolelle palvelujen kauppaa koskevien osien kautta.

Yksi sopimuksen suurimmista ongelmista on siihen suunniteltu investointisuoja ja riitatapausten varalle tarkoitettu välimiesoikeusmenettely. Sopimuksen myötä yrityksille avautuisi entistä paremmat mahdollisuudet haastaa valtioita oikeuteen kansalaisia suojaavista laeista, mikäli yritykset näkevät lainsäädännön vaarantavan nykyiset tai tulevat tuottonsa (8,9,10). Esimakua tästä on saatu Kanadassa, missä yritysjuristit ovat pelotelleet korvausvaatimuksilla lainsäätäjiä, jotka ovat ajaneet tiukempaa ympäristölainsäädäntöä. Myös tupakkayhtiö Philip Morris on hiljattain esittänyt miljoonien eurojen suuruiset korvausvaatimukset Australialle ja Uruguaylle, jotka ovat rajoittaneet tupakan mainostusta (11). Korvausvaatimusten luoma pelotevaikutus on merkittävä uhka muun muassa ympäristönsuojelun, terveyspolitiikan ja rahoitusmarkkinoiden sääntelyn kannalta.

TTIP:n tavoitteena oleva kaupan säädösten yhdenmukaistaminen vaikuttaa paitsi ympäristölainsäädöntöön myös muun muassa kuluttajansuojaan ja elintarvikelainsäädäntöön. Kaivostoimintaa ohjaava ympäristölainsäädäntö on jo tulilinjalla monissa vastaavia sopimuksia hyväksyneissä maissa (12). Lisäksi uhkana on, että eurooppalaisten, elintarviketurvallisuuteen liittyvien standardien purkaminen estäisi Euroopan Unionia rajoittamasta esimerkiksi geenimuunneltujen elintarvikkeiden ja hormoneilla kasvatetun lihan tuontia (13, 14). Standardien purkamisen myötä eurooppalaisten itsemääräämisoikeus suhteessa elintarvikkeisiin sekä tavoite kestävästä maataloustuotannosta olisi pitkälle menetetty.

Sopimukseen ollaan sisällyttämässä myös immateriaalioikeusasioita. Amerikkalaisen patenttioikeuskäytännön vahvistaminen Euroopassa vaarantaisi muun muassa lääkkeiden kohtuulliset hinnat, internetin vapauden ja yksityiselämän suojan (14, 15, 16).

Tietoja sopimuksen sisällöstä ja aikataulusta on tihkunut julkisuuteen hyvin vähän, sillä neuvottelijat pelkäävät sopimuksen vesittyvän kansalaisten vastustukseen (17). TTIP:tä onkin jo ehditty verrata 1990-luvun MAI-sopimukseen, joka lopulta kaatui laajaan kansalaisvastustukseen (18). Kuten edeltäjänsä, TTIP-sopimuskin muodostaa merkittävän uhan demokratialle, ja sitä koskeva sopimusluonnos on siksi syytä julkistaa, jotta vapaakauppa- ja investointisopimuksen yksityiskohdat voidaan nostaa julkiseen keskusteluun.

Julkilausuman allekirjoittajat:

Varsovan kokouksessa olisi pitänyt sopia askelmerkeistä ja aikatauluista kohti sitovaa ilmastosopimusta vuodelle 2020 Pariisin ilmastokokouksessa vuonna 2015. Mitään merkittävämpää ei saatu sovittua ja tie Pariisiin näyttää vielä aiempaakin vaikeakulkuisemmalta. Koska maailman päättäjät eivät ota vastuuta tämän vuosisadan suurimmasta uhasta, on meidän kansalaisten otettava ja herätettävä tuo poliittinen vastuu.

800 kansalaisjärjestöjen ja kansalaisliikkeiden – mm Maan ystävien, Greenpeacen, 350.orgin ja Ammattiyhdistysten maailmanjärjestö ITUC:n -edustajaa marssi ulos kokouksesta viimeisen kokousviikon torstaina. Turhautuminen täydelliseen yrityksen puutteeseen ilmastoneuvottelujen historian hiilenmustimmassa kokouksessa kävi kestämättömäksi. Viesti oli selvä: ”Saastuttajat puhuvat, me poistumme; polluters talk, we walk” sekä ”Me palaamme; volveremos – we will be back”. Ilmastoliike vahvistaa voimiaan ja tulee palaamaan vaatien ja vauhdittaen ilmastopolitiikan täydellistä suunnan muutosta kansallisesti ja kansainvälisesti. Kokouksen jättäneet järjestöedustajat olivat pettyneitä, mutta eivät lyötyjä. He ovat – ja me olemme – sisuuntuneita ja aktiivisia tarttumaan ilmastohaasteeseen entistä vaikuttavammin.

Neuvotteluissa teollisuusmaat olisivat voineet saada asioita eteenpäin, jos olisivat oikeudenmukaisuuden nimissä sitoutuneet kunnianhimoisiin päästötavoitteisiin ja varojen osoittamiseen köyhille maille ilmastonmuutoksen torjuntaan ja sopeuttamiseen. Vaan mitä tapahtuikaan jo heti aluksi: Australia ilmoitti, ettei osallistu köyhien maiden rahoitukseen. Japani totesi, että eivät vähennäkään päästöjään aiemmin sovitusti, vaan lisäävät niitä vuoden 1990 tasosta. USA esti lopulta edistymisen monissa avainkysymyksissä tehokkaasti. Puola isännöi kokousta sponsoroineita energiayrityksiä hyvin, ilmastokatastrofin edessä haavoittuvimpia maita hyvin heikosti.

Varsovan ilmastokokous on loppunut, maailma ei.

Ilmastokatastrofia eivät pysäytä sellaiset päätöksentekijät, jotka alistuvat palvelemaan fossiiliteollisuutta. Ilmastokatastrofin pysäytämme me, maailmanlaajuinen ilmastoliike, pysäyttämällä kestämättömät energiaratkaisut ja vauhdittamalla siirtymistä kokonaan uusiutuvan energian käyttöön.

On pysäytettävä fossiilienergiahankkeet yksi kerrallaan, mikä on paljon. Liike on kuitenkin jo käynnissä ja vahvistuu hetki hetkeltä ympäri maailmaa. Yhdysvalloissa yli sata hiilivoimalahanketta on vuoden 2007 jälkeen laitettu jäihin. Saksassa 21 hanketta on peruttu viimeisen kolmen vuoden aikana. Kiinassa – todellakin Kiinassa – uutta hiilivoimaa ei rakenneta Pekingin, Shanghain eikä Guangzhoun alueella . Itse asiassa Peking aikoo luopua kivihiilestä  kokonaan ensi vuoden aikana. Helsingissä Hiilivapaa Helsinki -kampanjan tavoitteena on varmistaa, ettei kaupungin asukkaiden rahoja investoida hiilen polton jatkamiseen, kun valtuusto päättää energiantuotannon suuntaviivoista vuonna 2015.

Samalla on nopeasti purettava esteitä uusiutuvan energian pientuotannolta ja käytöltä, edistettävä ihmisten omaa energian omistus- ja päätäntävaltaa. Yhteisö- ja lähienergian vahvistuminen merkitsisi sosiaalista vahvistumista ja uusia mahdollisuuksia. Myös cleantech-ala voimistuisi entisestään ja toisi työtä yli kymmenille tuhansille. Uusiutuva energia; aurinko, tuuli, pienvesivoima, biomassa; luonnolliset energialähteet ovat lähellämme ja käytettävissämme puhtaimmin ja helpoimmin, täysin toisin kuin kestämättömät kilpailijansa.

On aika kääntyä välittömästi pois ilmastokatastrofiin johtavalta toimettomuden tieltä kunnianhimoisempaan ja elinvoimaisempaan suuntaan. EU:n 2030 ilmastotavoitteissa on oltava sitovat ja kunnianhimoiset päästövähennys-, uusiutuvan energian ja energiatehokkuuden tavoitteet. Suomessakin tarvitaan ilmastotieteen mukaisia päästövähennystavoitteita sekä energiapolitiikan muutosta. Ilmastopolitiikan johdonmukaistamiseksi ja tehostamiseksi on säädettävä vahva ilmastolaki.

Paikallisten ja kansainvälisten liikkeiden työllä luomme paineen, jota päättäjät tarvitsevat ryhtyäkseen todellisiin ilmastotoimiin Suomessa ja ympäri maailmaa. Tämän paineen avulla voimme lopulta pelastaa myös kansainväliset ilmastoneuvottelut toimiviksi kuten ne on tarkoitettu.

Perun kautta Pariisiin, ja vielä kauemmas, tervetuloa mukaan ilmastoliikkeen haastavalle, innostavalle matkalle kohti maailmaa, jossa ilmastohaaste on ratkaistu. Matkaetuna saadaan samalla elämän laadun kasvua, kun ymmärrämme yhteisellä planeetalla elämisen merkityksen. Jätämme Varsovan varjot taaksemme varoituksina, ettemme vahingossakaan kääntyisitakaisin hiilihöyryisen harmaaseen menneeseen. Liike on kasvava ja se alkaa kotipihalta.

Kuvia järjestöjen ulosmarssista Varsovan kokouksessa.

Leena Kontinen

Dragon Miningin Sastamalan malminrikastamon tuntumasta otettujen näytteiden mittaustulokset löytyvät tästä.

Mittaustulokset 1 – sedimenttinäytteet

Mittaustulokset 2 – vesinäytteet

Lisätietoja saa allaolevan tiedotteen yhteyshenkilöiltä.

Dragon Miningin hankkeet jäädytettävä: kaivosyhtiö ei kykene huolehtimaan jätteistään.

Australialaisen Dragon Mining -yhtiön malminrikastamon tuntumasta Sastamalasta otettiin vesi- ja sedimenttinäytteitä syyskuussa 2013. Mittaustulosten mukaan Ekojokeen laskevan Kovero-ojan vedessä on nikkeliä 537 mikrogrammaa litrassa. Nikkelipitoisuus ylittää monikymmenkertaisesti pintavesien nykyisen EU-laaturajan, joka on lähitulevaisuudessa vielä tiukentumassa nykyisestä. Vastaavia pitoisuuksia on mitattu Kovero-ojasta jo vuosikausia, ja nikkeli saastuttaa myös Ekojokea, joka laskee Rautaveteen. Vammalan rikastamon suotovesiselvityksen mukaan pitoisuudeksi oli vuonna 2012 mitattu 580 μg/l, ja 2000-luvulla arvot olivat olleet vielä korkeampia. Kovero-ojassa esiintyy myös haitallisia kuparin, koboltin, rikin ja mangaanin pitoisuuksia.

Kovero-ojan nikkeli ei ole ainoa ongelma. Rikastushiekka-altaiden itäreunalta suotuu metsään ruosteenpunainen puro, jossa lyijy-, alumiini-, boori-, koboltti-, sinkki- ja nikkelipitoisuudet ovat korkeita. Etenkin koboltin ja nikkelin arvot ovat moninkertaisia ympäristölle turvallisiin arvoihin verrattuna. Booria, joka on luvanvarainen, ei rikastamon ympäristöluvassa mainita. Rautaa vedessä on 21 milligrammaa litrassa, kun Suomessakin viitearvona pidetty Kanadan laatunormi on 0,3 mg/l. Kyseisen puron ympäriltä on tiettävästi kaadettu runsaasti pystyyn kuolleita puita.

Vielä korkeampia arvoja mitattiin altaiden itäpuolelta hieman etelämpää. Kahden suotovesipuron yhtymäkohdassa nikkelin, alumiinin, berylliumin, koboltin, lyijyn, kromin ja sinkin pitoisuudet olivat koholla. Alumiinin pitoisuus oli jopa 6,3 mg/l, kun jo 0,1 mg/l on kaloille vaarallinen pitoisuus happamassa vedessä. Samoin Ekojokeen laskevan Korvalammin mittapadolla havaittiin korkeahko alumiinipitoisuus 1.7 mg/l.

Sedimenttinäytteissä pilaantuneen maan kynnys- tai ohjearvoja rikkoivat arseenin, koboltin, kuparin ja nikkelin pitoisuudet. Pahiten ylempi raja ylittyi nikkelillä 586 mg/kg (raja 150 mg/kg) ja kuparilla 247 mg/kg (raja 200 mg/kg) Kovero-ojan mittapadolla sekä nikkelillä 281 mg/kg suotolammikossa altaan koillisreunassa. Sedimenteissä havaittiin lukuisia haitta-aineita, kuten berylliumia, bariumia, telluuria, titaania, rikkiä ja talliumia sekä luonnon taustasta kohonneita arvoja sinkkiä ja lyijyä. Pilaantuneen maan normeja pienemmätkin arvot voivat olla luvattomia, jos liukoiset pitoisuudet ylittävät kaivannaisjäteasetuksen normit.

Olen töissä toista kertaa Globaalia ympäristökasvatusta -hankeessa ja yritän tässä kirjoituksessa kertoa vähän syvällisemmin siitä, mitä hankkeessa teemme ja miksi ketään ylipäänsä kannattaa yrittää kasvattaa. 

Riika Huitti-Malka

(Ensimmäinen versio julkaistu Ny Tid -lehden Vatten-teemanumerossa 20.06.2013.)

Kesäkuun alussa uutisoitiin maailman lehdissä, että Etiopia rakentaa Niilin pääuomaan Siniseen Niiliin lähelle Sudanin rajaa Grand Ethiopian Renaissance Dam -nimisen padon. Tämän seurauksena  Egyptin presidentti, puolustus- ja sisäministeri sekä salaisen palvelun johtaja pitivät hätäkokouksen, ja kiihkeimmät egyptiläiset poliitikot halusivat heti hyökätä Etiopaan, sillä Egypti on täysin riippuvainen Niilin vedestä. Al Ahram -verkkojulkaisu kertoo myös kansalaisten raivostumisesta ja mielenosoituksista.

Egyptin vakiluku on FAO:n mukaan kasvanut 1960-luvun alun alle 30 miljoonasta nykyiseen yli 80 miljoonaan ja ennustetaan nousevan lähitulevaisuudessa 150 miljoonaan ja maan vedentarpeen ylittävän Niilin virtaaman vuonna 2017.

Niili ei ole ainoa ylikäytetty joki. Lukuisat muut maailman joet, kuten Colorado ja Rio Grande Pohjois-Amerikassa, Jordan Lähi-idässä, Indus Pakistanissa, Murray Australiassa sekä Jangtse ja Keltainen joki Kiinassa, eivät enää virtaa mereen asti läpivuotisesti tai lainkaan. Kansainvälinen tutkimusryhmä varoitti viime vuonna 405 jokea koskevassa raportissaan Global Monthly Water Scarcity: Blue Water Footprints versus Blue Water Availability syvenevistä ”ekologisista ja taloudellisista seurauksista”, jotka johtuvat 201 valuma-alueella havaitusta ”vakavasta veden niukkuudesta”. Alueilla elää yhteensä 2,67 miljardin väestö.

Vesi on kaiken perusta

Maan pinta-alasta on YK:n ympäristöohjelman käyttämien tietojen mukaan yli 78 prosenttia vettä ja kosteikkoja. Maapallon veden kokonaistilavuudesta vain 2,5 prosenttia on makeaa vettä. Se on jakaantunut kiinteänä jäätiköihin ja lumeen, joista pääosa sijaitsee ihmisen ulottumissa napa-alueilla, juoksevana pinta- ja pohjavesiin sekä kosteikkoihin ja maaperän kosteudeksi, sekä kaasumaisessa olomuodossa vesihöyrynä ilmakehään.

Luonnollisessa vesikierrossa vesi haihtuu valtameristä pilviksi taivaalle, sataa planeetan pinnalle takaisin, josta se valuu pinta- ja pohjavetenä takaisin valtameriin aloittaakseen kierron uudestaan. Kaikilla mantereilla lumi- ja jääpeitteiset vuoristoalueet toimivat maapallon vesitorneina, jotka ruokkivat valuma-alueita kuivana kautena. Makea vesi uudistuu hydrologisessa kierrossa. Kestävä veden käyttö ei voi ylittää vesikierrossa korvautuvaa määrää ilman rajuja heikennyksiä ekologisessa perustassa. Pacific Instituten Peter Gleick ja International Water and Communities Initiative -instituutin johtaja Meena Palaniappan osoittivat kolme vuotta sitten, että ihmiskunta ottaa nykyään käyttöönsä jo puolet planeetan makeasta vedestä ja on saavuttamassa öljyhuipun kaltaisen ekologisen vesihuipun, Peak Ecological Water, mikä on alkanut aiheuttaa vakavaa ekologista häiriötä.

Vesi ja sen luonnollinen kierto ovat keskeisiä tekijöitä maapallon kaikille ilmasto-olosuhteille sekä kaikille planeetan elollisille ja elottomille prosesseille.Vesikierron merkittävät häiriöt aiheuttavat laajoja ekologisia ja niistä johtuvia yhteiskunnallisia seuraamuksia.

Veden ominaisuuksista seuraa, että se on perusta ihmiselämälle ja siten kaikille ihmisten yhteiskunnille. Ei siis ihme, että kaikissa tunnetuissa uskonnoissa vedellä on erityisasema. Poikkeuksen tekevät markkinafundamentalistit, joiden mukaan H2O on yksi kemiallinen yhdiste muiden joukossa, josta voi aivan hyvin käydä kauppaa kuten millä tahansa tuotteella.

Ihmiset eivät juo jokia tyhjiksi

Keski- ja matalan tulotason maissa kotitaloudet käyttävät vain 8 prosenttia makeasta vedestä, kun teollisuus käyttää 10 prosenttia ja maatalous 82 prosenttia. Korkean tulotason maissa vastaavat käyttöosuudet ovat 11, 59 ja 30 prosenttia. Vesi kulutetaan siis lähes kokonaan tuotantoon.

Kaikkien tuotteiden tuottamiseen tarvitaan vettä, mikä on liike-elämässä hyvin tunnettu tosiseikka. Liikemiesten ja teollisuuden tutkijoiden Frankfurt am Mainissa pidetyn Industrial water 2006 –konferenssin kutsukirjeen ensimmäinen lause tiivistää ytimekkäästi: ”Vesi on välttämätöntä teollisuudelle, sen laadullisesti ja määrällisesti riittävä saatavuus on tärkeä investointipäätösten tekijä.” Johtuen veden ainutlaatuisista fysikaalis-kemiallisista ominaisuuksista mikään ei voi korvata sitä.

Lopputuotteessa näkymätöntä, tuotantoprosessissa tarvittua vettä sanotaan piilovedeksi (virtual water). Esimerkiksi kilon naudanlihapihvin tuottamiseen tarvitaan 16 000 litraa vettä, kun taas kilo viljaa tarvitsee 700 – 1300 litraa, viljalajista ja alueen haihtuvuusolosuhteista riippuen. Kaksi T-paitaa, joihin menee noin kilo puuvillaa, kuluttavat 9 000 litraa piilovettä. Tietokoneeseen kuluu mallista riippuen noin 33 000 litraa.

Kun maailmantalous on rakennettu niin, että tuotanto, osto ja kulutus eivät ole paikallisesti toisiinsa sidottuja, kuluttaja voi käyttää vesivarat mistäpäin maailmaa tahansa: Kun syöt Thai-riisiä, vaikutat hydrologiseen kiertoon, jonka osana on Mekong-joki; kun pukeudut puuvillaan, tyhjennät todennäköisesti ennestään kuivaa Indus-jokea, sillä Pakistan on maailman suurimpia puuvillan tuottajia; kun juot Costa Rica –kahvia, käytät osasi maan sadannasta. Kun ostat Kiinassa valmistettua elektroniikka osallistut maan vesiekologian tuhoamiseen. Käyttämäsi vesi on pois paikallisilta tuotantoprosessissa saastuttuaan tai haihduttuaan taivaalle.

Tällä tavoin kuluttaja – useimmiten tietämättään – tulee kärjistäneeksi puolikuivien tai ylikäytettyjen vesialueiden ihmisten vesipulaa. Esimerkiksi Indus-joen valuma-alue on ollut vuosituhansia kestävän ja yltäkylläisen elämän tyyssija. 1800-luvulla britit toivat keinokastelun, jolla saatettiin läheisiä aavikoita viljelymaaksi. Kun Indus-joen virtaama asetti rajat kasteluveden kanavoinnille, ryhdyttiin pohjavesien riistoon. Näillä toimilla maaperä alkoi käydä hedelmättömäksi, kun luonnonveden sisältämät mineraalit rikastuivat liialliseksi suolaksi. Tämän vuoksi pakistanilaiset joutuvat nykyään hylkäämään 40 000 hehtaaria hedelmättömäksi suolottunutta peltoalaa vuosittain, samalla kun joen vesi on niin ylikäytettyä, ettei se enää virtaa Arabianmereen saakka.

Maude Barlow, joka toimi YK:n yleiskokouksen puheenjohtajan vesiasioiden erikoisneuvonantajana vuosina 2008 – 09,  huomauttaa: ”Monet köyhät maat vievät valtavia vesimääriä piiloveden muodossa, koska niillä on epätoivoinen tarve saada tuloja, ja koska Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto painostavat niitä voimakkaasti maksamaan velkansa teollisen viljelyn tuotteilla.” Intialla on vesikriisi alkanut, samalla kun se on suuri piilovedenviejä. Samaten on Thaimaa. Vietnam on tuhoamassa pohjavetensä kahvin viennillä. Afrikka huolehtii kasvukausien ulkopuolella keinotekoisesti tuotetuilla hedelmillä eurooppalaisten hyvinvoinnista samoin kuin Latinalainen Amerikka pohjoisamerikkalaisten.

Maailmanlaajuisen Water Footprint Networkin Arjen Hoekstran ja  Mesfin Mekonnenin vuoden 2012 tutkimus ”Water Footprint of Humanity” kiinnittääkin huomion siihen, että ”monet maat ovat ulkoistaneet vesijalanjälkeään merkittävästi ottamatta huomioon, liittyvätkö niiden tuomat tuotteet veden ehtymiseen tai saastumiseen valmistusmaissa.”

Tilannetta pahentaa tosiasia, että myös energiantuotanto jättää vesijalanjäljen. Ilmastonmuutos ja öljyhuippu eli halvan öljyn loppuminen pakottavat maailman energiantuotannon suuriin muutoksiin. Samaan aikaan UNESCO-IHE:n tutkimuksista tiedetään, että biopolttoaineiden keskimääräinen vesijalanjälki on 70 kertaa suurempi kuin raakaöljyn.

Vesikonflikteja on kaikkialla

Meksikon ja Yhdysvaltojen välinen laiton siirtolaisuus on merkittävältä osin vesikonflikti. Taustalla on maiden rajalla sijaitsevan Rio Grande –joen kuivuminen, nykyään tyypillinen ihmisen aiheuttama hydrologisen kierron häirintä. Joki saa alkunsa Kalliovuorilta, josta vuotuinen lumipeitteiden sulaminen kuuman kauden aikana ruokkii jokea.

Kalliovuorten lumipeitteiden hupeneminen tulee johtamaan jokien, kuten Colorado-joen, virtaamien vähetessä kaaokseen, kirjoitti New York Times Nobelin fysiikan palkinnon saajan, Steven Chun, haastattelun pohjalta ja jatkaa: ”Lisäksi ehtynyt Colorado-joki johtaisi lähes varmasti huomattavaan taloudelliseen sekasortoon, kun tulevaisuuden vesihuolto [USA:n] Lännen teollisuudelle, maataloudelle ja kasvaville asutuksille olisi uhattuna.” Coloradojoen valuma-alue on juuri sitä Yhdysvaltojen osaa, jossa teollisuus ja väestö kasvavat nopeasti.

Ennusteen kuvaus sopii myös ennen vuolaan Rio Granden kutistumiseen likaisenruskeaksi puroksi. Jokea ylikäytetään. Valuma-alueen 9 miljoonaa ihmistä ovat joen vedestä riippuvaisia, mutta suurimman osan käyttävät maanviljelijät. Kuuman ja kuivan valuma-alueen tyypillisimmät viljelykasvit ovat planeetan janoisimpiin kuuluvat puuvilla ja sinimailanen. Haihtumisen johdosta vain 40 prosenttia vedestä päätyy kasveihin. Keinokastelu suolaa maaperän viljelykelvottomaksi, sillä luonnonveden sisältämät mineraalit rikastuvat pelloille. Joen virtaamasta on USA:n ja Meksikon välinen sopimus vuodelta 1944, jolloin jokea ei riistetty eikä väkimäärä ollut nykyinen. Nyt sopimuksen lupaama vesimäärä on meksikolaisviljelijöille tappavan pieni.

Kun viljely ei enää kannata, yritetään maidontuotantoa yhtä järjettömästi: yhden maitolitran tuottamiseen tarvitaan rehumäärä, joka kuluttaa näissä olosuhteissa yli 7 500 litraa vettä. Niinpä Rio Granden suistossa lirisee 400 metriä leveässä uomassa alle kaksi metriä leveä noro.

Kun joen ylikäyttöön liittyy pohjavedenriisto keinokastelutarkoitukseen, ei ihme, että ihmisten on pakko hylätä alue ja etsiä toimeentulonsa muualta. Seuraukset näkyvät muun muassa Meksikon ja Yhdysvaltojen välisellä raja-aidalla. Jokien hydrologisen kierron tuhoaminen ylikäytöllä on yleismaailmallinen ilmiö, jonka vuoksi on syntynyt niin Amerikoissa kuin Aasiassakin ympäristöpakolaisuutta, joka aiheuttaa jännitteitä kaupunki- ja maaseutuväestön kesken sekä varakkaiden ja varattomien välille.

Pintavesien lisäksi pohjavesiä riistetään silmittömästi ympäri maailman. Tämä hydrologisen kierron järkyttäminen havaitaan kasvillisuuden kuihtumisena ja aavikoitumisena. Globaalissa pohjoisessa teollinen maatalous tyhjentää pohjavesiä käyttäen tehokkaita, öljynporaustekniikasta lainattua porakaivoteknologiaa. Globaalissa etelässä miljoonat pientilalliset tekevät saman heille soveltuvilla keinokaivoilla, jotka lännen avustusjärjestöt, valtiot ja yritykset ovat heille hankkineet tai neuvoneet ajattelematta toiminnan ekologisia seurauksia. Pohjaveden riistokäyttö juontaa juurensa 70-luvun vihreään vallankumoukseen, jolloin aurinkoisille mutta kuiville seuduille järjestettiin vesisyöppöä viljelyä useamman vuotuisen sadon toivossa keinokastelun ja maatalouskemikaalien avulla. Satoa kerätään nyt. Pohjavedet ovat pudonneet paikoin satoja metrejä ja pellot suolottuneet viljelykelvottomiksi ja samalla saastuneet raskaasti.

Kiina ja Lähi-idän rikkaat öljyvaltiot ovat alkaneet vuokraamalla ja ostamalla hankkia itselleen viljelymaata Itä-Afrikasta ja Kaakkois-Aasiasta. Noilla mailla ei tosiasiassa ole pulaa maasta – ne ottavat veden mailta, jotka ovat globaalin talouden asetelmista johtuen heikommassa voimapositiossa. Nestlén entinen toimitusjohtaja ja lobbausryhmä ERT:n (European Round Table of Industrialists) jäsen Peter Brabeck-Letmathe on sanonut asian suoraan:

”Kaupoissa ei ollut kyse maasta, vaan vedestä. Sillä maan mukana tulee oikeus ottaa maahan liittyvää vettä … joka lisääntyvässä määrin voi olla sopimuksen arvokkain osa.”

Brabeck-Letmathe kuvaa ilmiötä ”suureksi veden kaappaukseksi”.

”Lähellä romahduspistettä”

”Kiinan luonnonympäristö on lähellä romahduspistettä”, sanoi maan ympäristöministeriöitä edeltäneen Valtion ympäristösuojeluviraston varaministeri Pan Yue hallituksen valvomassa China Daily -lehdessä jo 4.7.2007. Kaksi kolmasosaa Kiinan kaupungeista kärsii veden vähyydestä, ja ainakin sata välittömästä veden puutteesta. 45 miljardia tonnia käsittelemätöntä jätevettä lasketaan vuosittain pintavesiin, joten WHO:n mukaan 700 miljoonan kiinalaisen juomavesi ei vastaa edes vähimmäisvaatimuksia. Intiassa 75 prosenttia joista ja järvistä on niin saastunutta, ettei se kelpaa edes uimiseen. Bangladeshin pohjavedestä 65 prosenttia on saastunutta, ja 1,2 miljoonan juomavesi arsenikkipitoista. Mutta myös USA:n tilanne on paha: 40 prosenttia joista ja 46 prosenttia järvistä on liian myrkyllistä kalastukseen, uimiseen tai juomiseen syynä teollisen maatalouden kemikaalit, huono karjanlannan käsittely ja kaivosjätteet. Etelämpänä suuret Mexico Cityn ja Sao Paulon kaupungit kärsivät massiivisesta veden saastutuksesta ja ylikulutuksesta.

Kun maailmantaloutta ohjaa rajattoman kasvun periaate eikä makean veden määrä voi kasvaa,  makean veden käyttö estyy hydrologisen kierron tuhoamisen johdosta. Niinpä olemme parhaillaan ajautumassa mahdottomaan tilanteeseen. Kun kulutustarpeet kasvavat rajattomasti ja planeetan väestö lisääntyy, kaikille ei enää riitä vettä. Valtiot saattavat pysyä muodollisessa rauhantilassa, mutta veden tarvitsijoiden kesken syntyy jännitteiden väkivaltaisiakin purkauksia.

Egyptissä keskiluokkaistuminen on kiihtynyt ja siten myös kulutus, mikä merkitsee kasvavaa rasitetta Niilin vedelle. Maapallon kasvavissa talouksissa ylä- ja keskiluokka on kasvamassa räjähdysmäisesti, samalla kun köyhyys toisessa väestönosassa syvenee kuten Intiassa, jossa Maailman ruokaohjelman mukaan asuu joka neljäs maailman nälkäinen. Kun samalla näissä maissa väestörakenne nuorentuu – Egyptin ohella mediaani-ikä on 25 vuotta tai vähemmän Filippiineillä, Intiassa, Pakistanissa ja Saudi-Arabiassa – kulutus kasvaa rajusti, sillä ihmisten ostostelulle suotuisin ikä on kuudestatoista neljäänkymmeneen ikävuoteen. Global Economics -tiedejournaalin lokakuun 2012 numerossa julkaistun ”Consumer in 2050” -artikkelin mukaan Egypti Indonesia ja Filippiinit lisäävät keskiluokkaisesti tienaavien määrää yhteensä enemmän kuin Brasilia tai Venäjä.

Gwynne Dyer totesi vuonna 2010 straight.com-verkkolehdessä:

    ”Niilin valuma-alueella asuu kuitenkin nykyään 400 miljoonaa ihmistä, ja Egypti ja     Sudan, joiden asukasmäärä yksin on 120 miljoonaa, käyttävät lähes kaiken joen     veden. Viidessätoista vuodessa valuma-alueen koko väkimäärän arvioidaan     nousevan 800 miljoonaan. Näistä 150 miljoonaa tullee olemaan egyptiläisiä ja     sudanilaisia. On hyvin vaikea uskoa, että jälkimmäiset kaksi maata voisivat edelleen     ottaa 90 prosenttia joen vedestä omaan käyttöönsä. Mutta toisaalta: Kuinka ne     voisivat selviytyä ilman sitä?”

Piilovesitutkija kysyisi: Miten maailman rikkaat ja keskiluokkaiset voisivat vähentää kulutustaan – ostosteluaan – ja muuttaa maaperää sekä vettä kuluttavia ruokatottumuksiaan?

Worldwatch-instituutti on todennut vesipulan olevan ”kenties vähiten huomioitu aikamme ympäristöhaaste”. Intialainen tutkija-aktivisti Vanda Shiva ilmaisi jo vuonna 2002 ytimekkäästi, mistä veteen liittyvissä konflikteissa on kyse:

    ”Vesikriisi on ekologinen kriisi, jolla on kaupallisia syitä mutta jolle ei ole olemassa     markkinaratkaisua. Markkinoiden tarjoamat ratkaisut tuhoavat maan ja pahentavat     eriarvoisuutta. Ekologisen ongelman ratkaisu on ekologinen, ja ratkaisu     epäoikeudenmukaisuuteen on demokratia. Vesikriisistä selviytyminen vaatii     ekologisen demokratian elvyttämistä.”

Toukokuun 24. 2013 maailman 500 johtavaa vesitutkijaa totesi saman vielä suorasanaisemmin ’Water in the Anthropocene’ -konferenssin niin sanotussa ”Bonnin julistuksessa”, että ilman huomattavia muutoksia veden käytössä:

    ”Yhden tai kahden sukupolven aikana enemmistö Maan 9 miljoonasta ihmisestä     tulee elämään vakavan, makeaan veteen kohdistuvan paineen vammauttamana.     Vesi on ehdottoman olennainen luonnonvara, jolle ei ole korvaajaa. Tämä     vammautuminen on itseaiheutettu, ja on, kuten uskomme, täysin vältettävissä.”

Planeetan makean veden loppuminen on meidän ihmisten käsissä – kuluttamisessamme.

=================================================================

Esimerkkejä ihmiskunnan planeettaa muuttavista vaikutuksista

• ihmiskunta käyttää Etelä-Amerikan kokoisen alueen kasvien viljelyyn ja Afrikan kokoisen alueen karjankasvatukseen.

• alavien rannikkoalueiden pohjavesien ja hiilivedyn [josta suurin osa on raakaöljyä] pumppauksen vuoksi kaksi kolmasosaa suurten jokien suistoista on vajoamassa, jotkut niistä neljä kertaa keskimääräistä globaalia merenpinnan nousua nopeammin.

• ihmisen toiminta, kuten rannikkovesien täyttö, patoaminen ja kaivostoiminta, siirtää enemmän kiviä ja sedimenttiä kuin jään, tuulen ja veden eroosiota aiheuttava voima yhteensä.

• monet jokitulvat liittyvät ihmisten toimintaan, kuten Induksen tulva 2010, joka tappoi 2000 ihmistä ja Bangkokin tulva, joka tappoi 815 ihmistä.

• kosteikkojen kuivaaminen tuhoaa niiden kyvyn lieventää tulvia. Tämän luonnon ilmaispalvelun korvaaminen on hyvin kallista.

• huonosti järjestetyn keinokastelun vettä tuhlaava haihdunta kuivattaa monia maailman jokia – ei vettä, ei elämää. Siksi kymmenet tuhannet lajit lähestyvät päivä päivältä sukupuuttoaan.

LÄHDE: Water in the Anthropocene -konferenssin lehdistötiedote (19.5.2013): ”Shifts in global water systems — markers of a new geological epoch: The Anthropocene”, http://www.eurekalert.org/pub_releases/2013-05/gwsp-sig051413.php.
=================================================================

Olli-Pekka Haavisto

Tieteiskirjallisuus on aina ollut edelläkävijän asemassa. Sen perusluonteeseen kuuluu pohtia ja spekuloida nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Sellaiset termit kuin ”robotti” ja ”isoveli valvoo” ovat peräisin juuri tieteiskirjallisuudesta.

Tärkeä tieteiskirjallisuuden alalaji on ekologinen scifi, joka pohtii ihmisen ja luonnon suhdetta. Tieteiskirjallisuudessa on työkaluja, jotka antavat sille aivan eri mahdollisuuksia käsitellä aihetta kuin perinteinen kirjallisuus. Se voi puhua paitsi siitä, mitä on, myös siitä, mitä voisi olla.

Omia suosikkejani ekologisen kirjallisuuden saralla ovat Ursula K LeGuinin Maailma, vihreä metsä (The Word for World is Forest), joka käsittelee kahden kansan kohtaamista (ja jota James Cameronin Avatar paljolti muistuttaa) ja Risto Isomäen Saraswatin hiekkaa, jossa puhutaan ilmaston lämpenemisestä.

Maan ystävät järjestivät 2000-luvun puolessa välissä kaksi ekoscifikirjoituskilpailua, joihin tuli kiitettävän paljon novelleja. Tuolloin suosittu aihe oli juuri ilmaston lämpeneminen. Jo tuolloin pohdittiin ajatusta julkaista ekologista tieteiskirjallisuutta käsittelevä novellikokoelma. Tämä toteutui tänä vuonna, kun Osuuskumma-kustannus ja Maan ystävät julkaisivat kokoelman Huomenna tuulet voimistuvat.

Kirjaa voi tilata Maan ystävien verkkokaupasta. Jäsenille kirja tarjotaan alennettuun hintaan.

Mixu Lauronen

Osallistuin Norjan Natur og Ungdomin järjestämälle Euroopan nuorten Maan ystävien (Young Friends of the Earth Europe) kesäleirille joka järjestettiin Oslossa ja Lofooteilla. Leirin teemana oli öljynporauksen vastustaminen Norjassa ja tarkemmin ottaen Lofoottien, Senjan ja Vesterålen saarilla.

Teema on kuuma peruna, sillä asiasta päätetään jälleen kerran tulevissa Norjan parlamenttivaaleissa. Suuret puolueet kannattavat öljyn poraamista ja pienet vastustavat. Väittelyssä painavat vaakakupissa niin työpaikat ja palveluiden tarjoaminen kuin öljy-yhtiöiden ja toisaalta ympäristöaktivistien uskottavuuskin. Paljon on siis pelissä

Öljyn poraaminen Lofoottien ympäristön saaristossa on ollut pitkään arvovaltakysymys sekä poraamista kannattavien ja sitä vastustavien tahojen puolelta. Ei ole täysin varmaa onko Lofooteilla edes taloudellisesti merkittäviä määriä öljyä hyödynnettäväksi. Silti öljy-yhtiöt ovat yrittäneet viedä öljynporauslauttaa saaristoon jopa salaa ilman lupia. Tämä hanke keskeytyi kun Natur og Ungdomin rohkeat aktivistit hyppäsivät mereen lautan eteen ja porauslautan siirto oli keskeytettävä. Ympäristöaktivistien puolelta arvovaltakysymyksenä on Lofoottien säilyttäminen ainoana alueena Norjassa josta ei ole porattu öljyä.

Öljynporaamisella ja öljylähteiden etsimisellä on merkittäviä ympäristövaikutuksia. Koskettavin ympäristövaikutuksista on valaiden katoaminen Norjasta. Öljyn etsintään käytetään ultraääntä tykittäviä laitteita joiden äänenvoimakkuus on tuhansia kertoja voimakkaampi kuin laivan moottorin tuottama melu. Herkkäkorvaiset valaat ovat paenneet kuulovaurioita aiheuttavaa äänisaastetta, sillä öljynetsinnän äänipommituksia tehdään tauotta yhdeksän sekunnin välein ympäri vuorokauden useiden kuukausien ajan. Kyseessä ei ole pelkkä meluhaitta, vaan mikä tahansa eläin paistuu ultraääneen osuessaan elävältä, niin voimakkaita nämä ääniaallot ovat. Äänisaaste haittaa myös valaiden kommunikointia, joka muutoin onnistuu parhaimmillaan jopa meren toiselta puolelta toiselle. Myös itse öljynporaus on äänekästä puuhaa ja stressaa valaita.

Tapasin matkalla valastutkijan joka kertoi valaiden karuista kohtaloista Norjassa. Norjassa pyydystetään vieläkin valaita ruoaksi, ja valaanlihaa pidetään jonkinlaisena perinneruokana. Valaiden pyydystäjät ottavat eläimistä vain fileet ja jättävät lähes kokonaiset valaiden raadot mereen ajelehtimaan. Meressä voi törmätä valtaviin valaanraatoihin. Valaat ovat hyvin tietoisia eläimiä, joilla on jokaisella oma kutsumavihellys eli nimi, ja niiden kielessä on useita murteita. Harmillisesti Natur og Ungdom ei vastusta valaiden pyytämistä. Päin vastoin, he tarjosivat siellä valasta hampurilaisen välissä kansanjuhlan yhteydessä meidän kansainvälisten vieraiden järkytykseksi.
 
Ympäristöhaitat eivät jää valaisiin. Arktisessa jäisessä ympäristössä öljyvahingot tuottavat korvaamattomia haittoja ekosysteemille. Tällä hetkellä ei ole olemassa mitään todellista tapaa puhdistaa öljyvuotoja, mikäli sellainen sattuu jäisellä aluella. Teoreettisesti öljyvuoto voidaan puhdistaa siirtämällä kaikki öljyn saastuttama jää talteen, mutta jään kuljettaminen merestä suuressa määrin kauas pois on enemmänkin scifiä kuin todellisuutta. Kenelläkään ei taida olla edes resursseja tehdä tätä. Omat ongelmansa on vielä siinä, minne valtava saastunut jäävuori sitten kasattaisiin ja mitä sillä tehtäisiin.

Päätös öljyn poraamisesta ei ole vain taloudellinen ja ekologinen kysymys, vaan se on hyvin suurelta osin myös työvoimapoliittinen ja sosiaalinen ongelma. Paikalliset kuntapäättäjät kannattavat pääosin öljynporausta, koska se tietäisi lisätuloja kuntien kassoihin. Kannattajat myös uskovat öljyteollisuuden luovan uusia työpaikkoja ja väittävät ettei se haittaa kalastusta joka on merkittävin tulonlähde alueella. Vastustajat taas nostavat esille, että öljynporauksen työvoimana on korkeasti koulutettuja ulkomaalaisia ja Etelä-Norjalaisia, eikä suinkaan paikallisia. Öljyteollisuus myös tuhoaisi mahdollisuudet paikalliseen kalastuselinkeinoon ja jo pelkkä öljynetsintä karkottaa kalakannat. Päättäjät ovat ostaneet kehnon saaliin saaneet kalastajat hiljaiseksi. Työvoimapoliittisesti siis väitetään, että toisaalta öljynporaus loisi uutta työn kysyntää, ja toisaalta taas jättäisi pohjoisen asukkaat työttömiksi heidän menetettyään elinkeinonsa. Niinpä paikalliset asukkaat vastustavat öljyteollisuutta.
 
Lofoottien tulevaisuudessa on vastakkain kaksi elämäntapaa. Toisessa elämäntavassa Lofootit säilytetään luonnontilaisena perinteisenä kalastukseen ja turismiin keskittyvänä alueena ja toisessa elämäntavassa aluetta käytetään hyväksi raaka-aineen tuotantoon taloudellisten etujen saamiseksi. Toisella puolella ovat ympäristöaktivistit, paikalliset asukkaat ja kalastajat; toisella puolella hyvinvointipalveluiden rahoituksesta huolehtivat sosialidemokraattiset pormestarit ja yritysmaailman etuja ajavat oikeistopuolueet. Asetelma on vaikea.

Norjan vaalien tuloksella voi olla ratkaiseva merkitys Lofoottien tulevaisuuden kannalta. Kysymys on niin merkittävä, että jopa Euronews ja Ruotsin yleisradio tulivat paikan päälle tekemään tv-reportaasia leiristä. Tapahtumasta oli myös kymmenittäin lehtihaastatteluita ja uutisia norjalaisessa mediassa.
 
Leiri antoi loistavan ja monipuolisen kuvan Lofooteista. Paikanpäällä oli muun muassa mahdollista harjoitella öljyntorjuntaa ja öljylautan kulun estämistä mereen hyppäämällä sekä perehtyä valaisiin ja arktisen alueen erityispiirteisiin luonnonsuojelun kannalta. Leirille kutsutut nigerialaiset Maan ystävät valottivat öljynteollisuuden Nigeriassa aiheuttamia valtavia ympäristötuhoja ja Kanadan alkuperäiskansaan kuuluvat esittelivät omaa perintöään. Kanadan ja Venäjän ympäristöaktivisteja oli myös kutsuttu paikalle puhumaan maidensa tilanteesta ja me Arktisen neuvoston jäsenvaltioihin kuuluvat nuoret kokoonnuimme miettimään, mitä neuvostolle voisi tehdä, sillä se näyttäytyy monille lähinnä teollisuuden etuja ajavana elimenä.

Leiri ei ollut vain asiapitoinen, vaan ehdittiinpä viikon aikana käydä jääkylmässä meressä keskiyön kuutamouinnilla, vaellella vuorten huipuilla ja maalata mielenosoituksia varten banderolleja. Leirillä tutustui moniin Maan ystäviin ympäri maailman aina Koreaa ja Tadzikistania myöten.
 
Lofoottien uskomattoman kaunis ja ainutlaatuinen luonto tarjosi kauniit puitteet hauraan arktiksen suojeluun. Merellä seilatessa ja ikiaikaisten vuorten kohotessa merestä pystysuoraan pilvien yläpuolelle tuntui siltä, että kaikella sillä, mitä teemme, on todellakin paljon merkitystä.

Jukka Liukkonen