Vuoden viimeinen hallituksen kokous, nk. hallituksenvaihtokokous, pidettiin Helsingissä tuossa pari viikkoa sitten. Loppuvuosi on yleensäkin pääasiassa asioiden viimeistelyä, loppuunsaattamista ja perehdyttämisen suunnittelua, joten mitään kovin dramaattisia päätöksiä ei tällä kertaa tehty. Ensi vuodelle tuntuu sen sijaan olevan tavallistakin enemmän valmisteltavaa: nyt perustettavat jaostot aloittavat toimintansa, globaalikasvatustoiminnalle haetaan keväällä jatkohanketta, paikallis- ja toimintaryhmien rahoitusmalli muuttuu ja Maan ystävät vieläpä juhlii 20-vuotista taivaltaan! (On sitä kaikenlaista muutakin luvassa, mutta tämän kirjoituksen ei varsinaisesti pitänyt käsitellä sitä.)
Tämä hallituksen kokous oli samalla puheenjohtajakauteni 23. ja viimeinen. Voisin kirjoittaa tähän kaikenlaisia (sinänsä ihan paikkansapitäviä) latteuksia, kuten ”tämä on ollut opettavainen seikkailu” tai ”kaksi vuotta meni tosi äkkiä” tai ”enpä kyllä osannut aavistaa silloin, mihin olin ryhtymässä” tai ”onpa tosiaan kertakaikkisen hieno porukka”. Tämä ei kuitenkaan ole mikään jäähyväiskirjoitus, johon sellaiset paremmin sopivat – jatkanhan ensi vuonna mm. hallituksen jäsenenä. Ehkä voin kuitenkin todeta, että olen monilta osin ihan tyytyväinen siihen, miten olen puheenjohtajan hatussa omalta osaltani pystynyt pitämään huolta tästä järjestöstä. Se on kuitenkin se ensisijainen homma, johon puheenjohtaja nähdäkseni pestataan, olkoonkin, että sitä tekevät niin monet muutkin. Suurin osa siitä työstä on varsin näkymätöntä, eikä lainkaan kiinnostavaa kuin hyvin pienelle joukolle ihmisiä, joten en mene yksityiskohtiin. Sen jäähyväishenkisen kliseen voin tähän kuitenkin lisätä, että olen valtavan kiitollinen kaikille niille loistotyypeille, joiden kanssa olen tätä tointa saanut hoitaa, minkä toivon tulleen heille selväksi muutenkin kuin tästä kirjoituksesta.
Tiedän, että joidenkin voi olla vaikea uskoa sitä, mutta minulle järjestön hallinto ja kehittäminen eivät ole itsessään mitenkään äärettömän palkitsevia puuhia, eivätkä varsinkaan se syy, miksi tähän taloon aikoinani hakeuduin. Ei minulla toki mitään erityistä niiden tekemistä vastaankaan ole, ja joskus pidän niistä suorastaan paljonkin, mutta silti on tärkeää ja ennen kaikkea motivoivaa huomata järjestön ponnistelujen tuottavan joskus sellaista tulosta, jonka näkee joku muukin. Uudet, hienot nettisivut ovat ehdottomasti sellainen juttu, mutta ennen kaikkea puhun tietenkin MY:n ilmastokampanjan (ja sen lukuisten yhteistyökumppaneiden) kahdesta suuresta saavutuksesta tänä vuonna: ilmastolaista ja Hanasaaren hiilivoimalan sulkemispäätöksestä. Oriveden kultakaivoksen ympäristöluvan hylkääminen tuli viime viikolla vielä kirsikaksi kakun päälle. Nämä ovat jo paljon lähempänä niitä juttuja, joiden takia tämäkin järjestö on olemassa, ja niille toivon runsaasti jatkoa tulevinakin vuosina.
Toki tähän vuoteen on mahtunut MY:n toiminnan kannalta isoja takaiskujakin, kuten kehitysyhteistyöhön ja ympäristönsuojeluun (sekä moneen muuhunkin tärkeään asiaan) kohdistetut leikkaukset, Talvivaaran pelastusoperaatio ja Fennovoima-farssin lukuisat surulliset käänteet. Kun ottaa huomioon näiden mainittujen tapausten taustalla vaikuttavat voimat, pitänee harmi kyllä varautua jatko-osiin myös niiden osalta. Eipä silti, ei meiltä uhkaa muutenkaan loppua tässä maassa ja maailmassa tekeminen kesken. Yhtä kaikki näiden monin tavoin synkkien aikojen keskellä jotkut hyvätkin asiat menevät välillä eteenpäin, ja tänä vuonna sen on huomannut erityisen hyvin, että Maan ystävillä on siinä oma, tärkeä roolinsa. Siitä sopii väistyvän puheenjohtajankin olla iloinen.
P.S. Maan ystävät oli mukana allekirjoittamassa Intian alkuperäiskansoja ja niiden perinteisiä elinkeinoja puolustavaa vetoomusta, joka osoitettiin paitsi Intian vallanpitäjille, myös YK:lle. Lue vetoomus täältä!
Angi Mauranen
